ainokarikoski@n...
Seuraavaksi on liikuntaa. Äkillinen päänsärky ja huono-olo, en jaksa! Täydellinen toimintakyvyttömyys. Hyi, onko pakko? Kuulostaako tutulta reaktiolta omalla kohdallasi? Nuorilla on usein vastaavanlainen kielteinen asennoituminen liikuntatunteihin, vaikka liikkumisen riemusta tulisi saada voimavaroja ja nautintoa. Mitkä tekijät vaikuttavat lasten- ja erityisesti nuorten ennakkokäsityksiin ja asennoitumiseen koululiikunnan vastenmielisyydestä ja onko tuntien oltava välttämättä pakollisia?
Liikuntahan on kouluissa pakollinen aine ala-asteesta aina lukioon tai ammattikouluun. Tuntien määrä vähenee oppilaiden ikääntymisen myötä, mutta negatiivinen asenne sitä vastoin lisääntyy. Monet nuoret karkeasti ilmaistuna inhoavat koululiikuntaa, ja siihen on useita syitä. Yleisin niistä on, että monet kokevat itsensä huonoksi liikunnassa ja heillä on sitä kautta paineita suoriutumisestaan ja itsetunto joutuu koetukselle. Liikunnan olisi tarkoitus olla mukavaa ja siitä tulisi nauttia hyvässä hengessä muiden opiskelijoiden ja luokkatovereiden kanssa, mutta on vaikea saada iloa pintaan, jos puolet on jo valmiiksi negatiivisella mielellä.
 
Yksi syy koululiikunnan pakollisuuteen on yleinen luulo siitä, että ilman sitä nuoret vain laiskistuisivat makaamaan sohvalla, lihoisivat ja yleiskunto tätä kautta huononisi. Toki koululiikunta on siinä mielessä hyvä asia, että liikuttua tulee ainakin se kerran tai kaksi viikossa, mutta jos opiskelija tekee sitä vain pakon edessä, ei hän todennäköisesti saa kokea liikkumisen riemua. Tämän seurauksena on myös mahdollista, että kiinnostus vapaa-ajan liikkumistakin kohtaan lopahtaa, kun siihen on saanut koulusta ikäviä vaikutteita. Esimerkiksi jonkin erillisen lajin kohdalla kiinnostus voi lamaantua täysin eikä lajia halua omien ikävien kokemusten vuoksi harrastaa missään muodossa, ehkä enää koskaan. Koululiikunnan voisikin vaihtaa vapaaehtoiseksi aineeksi, jotta jokainen halukas pääsisi edelleen liikkumaan, mutta itsetuntopaineista kärsivät eivät joutuisi ikävän paineen alle. 
 
On toki totta, että koululiikunnan pakollisuuden myötä taataan nuorille ainakin muutama tunti liikuntaa viikossa ja se tukee opiskelijoita terveelliseen elämänrytmiin. Täytyy kuitenkin muistaa, että joukossa on myös yksilöitä jotka esimerkiksi kärsivät lihavuudesta ja joutuvat liikuntatunneilla kovasta yrityksestään huolimatta tirskahtelujen ja pilkan kohteeksi huonojen tulostensa vuoksi. Tällöin paljon mukavampi ratkaisu olisi käydä itse rauhassa vapaa-ajalla vaikkapa pienellä kävelylenkillä. Onhan kohtuutonta vaatia ylipainoiselta, fyysisesti huonompikuntoiselta nuorelta samoja tuloksia kuin vapaa-ajalla kahdeksan kertaa treeneissä käyvältä. Ja kuitenkin kriteerit numeroiden suhteen ovat samat kaikilla.
 
On hieman ristiriitaista, että koululiikunnalla pyritään edistämään nuorten liikkumista myös vapaa-ajalla, sen olematta kuitenkaan yleisesti nuorten suosiossa. Kuinka se voisi tällöin vielä koulupäivän jälkeen kannustaa nuorta liikkumaan? Vapaaehtoistaminen puolestaan todennäköisemmin lisäisi liikkumista, sillä silloin ei olisi paineita pakollisista lajeista, joissa jokaisella on omat heikkoutensa. Epämieluisten lajien lisäksi erilaiset kuntotestit sekä cooper, joilla mitataan opiskelijoiden kestävyyttä ja kuntoa eri tavoin, aiheuttavat ahdistusta. Niiden tuloksiin sisältyy paineita niin hyvillä kuin huonommillakin opiskelijoilla. Niistä saadut huonot tulokset masentavat, ja opettajan tyytymättömät katseet romuttavat itsetuntoa.
 
Vaikka liikunnalla voitaisiin vaikuttaa ja edesauttaa nuoria terveelliseen elämään, tulisi sen kuitenkin olla jokaisen oma valinta. Klassinen "Suomi on vapaa maa" - siteeraus sopiikin tähän paikkaan. Kenenkään elämää ei voi määräillä, ja vaikka pakollisella liikunnalla voidaan hetkellisesti varmistaa ainakin vähäinen liikuntamäärä viikossa, vaikka nuoret eivät muuten liikuntaa harrastaisikaan, mitä sitten käy kun koulu loppuu? Tässä nähdään, ettei ihmisen tekemisiä voi määräillä koko elämän ajan. Liikunnan tulee olla nautittavaa, hyvää oloa, jonka liikkuja saa kokea. Ei jatkuvaa paineen alla suorittamista. Koululiikunta voi osaltaan nostattaa opiskelijoiden yhteishenkeä mukavien joukkuepelien kautta, mutta moni valitsee siitä huolimatta mieluummin koulun jälkeen kaveriporukan kesken jääkiekon tai pesäpallon pelaamisen, sillä silloin ilmapiiri on täysin huoleton ja suorituspaineeton. Joku toinen puolestaan lähtee varmasti mieluummin kaverin kanssa kuntosalille suorittamaan lihaskunto-osuuden kuin hikoilee koko ryhmän keskellä muiden kiinnittäessä heti huomiota yhteenkin virheliikkeeseen.
 
Suomi on hyvinvointivaltio, jonka tavoitteena on estää esimerkiksi yleinen terveysriski, liikalihavuus. Liikunnan, joka osaltaan edesauttaa tämän riskin vähenemistä, ei siis missään nimessä tulisi aiheuttaa harrastajalleen itsetuntopaineita tai huolta oman suorituksen arvostelusta, kuten koulussa liikunnan numeron kautta. Vapaaehtoiset liikuntatunnit eivät siis olisi huono asia. Haluammehan yhdessä tukea yksilöllisyyttä ja ihmisten vapautta valita itse oman elämänsä tärkeysjärjestyksen - eikä koululiikunta lopulta siihen kovin isoa marginaalia vetäisi.

Avainsanat: